Hurja Halla’s first album review (read in Finnish)

Mika Roth, Desibeli.net (8.2.2022)

Hurja Halla on joensuulaiset juuret omaava duo, jonka musiikki on modernia, pääosin akustista ja riemukkaan rajatonta folkkia. Vajaa kaksi vuotta sitten kaksikko kävi ensi kertaa tutuksi, kun Kuura-sinkku päätyi arvioitavakseni. Jo tuolloin oli lupauksia pitkäsoitosta, mutta moista saatiin odottaa lopulta vuoden 2022 puolelle saakka. Muita sinkkuja kaksikko ei ole levyltään lohkaissutkaan, joten kaikille metsille omistettu albumi on jokaiselle pieni tutkimusmatka.

LiisaHaapanen ja JanneOjajärvi antavat perinteisten jousisoitinten ja harppujen laulaa, minkä lisäksi soittajien kurkuista irtoaa soitinmaisia ääniä. Varsinaisia lyriikoita löytyy vain yhdeltä raidalta, mutta olennainen välittyy kyllä sanattakin. Entä mikä on se viesti, jonka allekirjoittanut näistä riehakkuuteen taipuvaisista äänimaisemista ja reippaalla poljennolla juoksevista folkin siivuista sitten löytää?

Instrumentaalimusiikin kuuntelu on siitä helppoa, että yleensä tarvitsee vain avata mielensä ja tarvittaessa sulkea silmänsä, jos se sattuu olemaan mahdollista/turvallista. Kuulen näissä raidoissa villin luontomme, ikuiset metsämme ja eloisat vesistömme, joissa vuodenajat vilahtelevat elon suuressa pyörässä. En näe mielessäni tällä erää merien rannikoita, vaan ennemminkin järvien rikkonaisen mosaiikin ja jokivarsien lempeän vehreyden, jossa ihminenkin on löytänyt oman paikkansa osana luontoa.

Kuuntelin albumia alkuun siten, etten tiennyt mitään taustoista enkä edes kappaleiden nimistä. Toki tiesin kenen musiikista on kyse, mutta kuvainnollinen huppu päässä mentiin silti alkuun. Muutaman kierroksen jälkeen olikin mielenkiintoista ottaa saatekirje kouraan ja lukea raitojen nimet. Yllätyksiä oli luvassa.

Ahaa, tämä kappale kertookin siis Jäänalasta, vaikka omassa päässäni pyörivät kesäiset niittykuvat. Kuolinruno on kiistatta mystinen, mutta ehkäpä kuolema ei olekaan kaiken loppu, vaan ainoastaan suuren syklin yksi osa – seuraavan alun mahdollistaja. Näiden numeroiden lisäksi huomio kiinnittyi toistuvasti Rommiin, jossa kuullaan jopa laulua ja veivaavasti keinuva fiilis tempaa satunnaisen kuulijan toistuvasti mukaansa. Eikä silloin aikoinaan sinkuksi valikoitunut Kuura häpeä millään tavoin sisarustensa seurassa.

Folk voi olla monia asioita. Hurja Halla on työstänyt siitä ilohenkistä ja kepeämmin taivaltavaa musiikkia, jossa poljento saa jalat levottomiksi ja sinällään hiljaisiksikin luokiteltavat raidat pitävät vauhtia yllä. Hattua pitääkin nostaa taiten luodusta äänimaisemasta, jossa on energisyyttä, mutta myös riittämiin tilaa ja avaruutta. Näin persoonalliset soittimet erottuvat ansioidensa mukaan, ei mikään osa asetu väärällä tavoin poikkiteloin. Sello, jouhikko ja munniharppu johtavat värikästä joukkoa, jonka mukaan poimitaan satunnaisesti muitakin kavereita. Oikein hieno albumi, joka löytää paikkansa ainakin allekirjoittaneen hyllystä ja digimaailmassa nollat ja ykköset tulevat myös taatusti merkityiksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create a website or blog at WordPress.com

%d bloggaajaa tykkää tästä: